NYKYTEATTERI Vera Audentia   

* Näyttely saattaa järkyttää herkimpiä







.

Pienin askelin lähestyit minua, elämääni.

Sanoit minua kauniiksi ja ihanaksi

Sivelit rakkauden ja toivon

Koin tulleeni kuuluksi ja nähdyksi

Sanoit minua kypsäksi ja rohkeaksi.

Tunsin olevani erityinen.


Kuuntelit ja ymmärsit minua, lohdutit

Olit aina läsnä.


Loit minulle illuusion, että olisit aidosti kiinnostunut ja, että voin saada kaiken.

Lahjoit minua kaikella, mistä pidin

Olin sinulle kaunis ja suloinen

Uskalsin toivoa, uskalsin heittäytyä, uskalsin luottaa.


Kiusoittelit minua, nauroin, olin niin onnellinen, kun nauroin.

Sain kaiken huomion sinulta ja olin koko maailmasi ja hän minun

Antauduin hänelle, olin täysin hänen


Hän satutti minua, mutten huomannut, olin kokonaan hänen

Vasta myöhemmin huomasin valuvani verta, vuosin kyyneliä, vuosin pelkoa.

Pelko oli niin suurta, ettei sillä ollut enää rajoja, se oli silkkaa kauhua, paniikkia. Ei ollut enää pelkoa.


Sanasi satuttivat minua, ne järkyttivät minua, ne olivat uhkauksia.

Siitä huolimatta luotin sinuun, sanoithan rakastavasi minua täysin ja minä häntä. 

Minulla ei ollut enää ulos pääsyä. Olin täysin hänen.


Tummuus oli vallannut minut, värit olivat kadonneet. Jäljelle jäi vain se, että hengitin, muuhun en pystynyt.



Miten tän pukisi sanoiksi, kun se on koko ajan silmiemme alla, kaikkialla.

Olemme vain sokeita sille. Ei kehdata sanoa ääneen, jos joku vaikka loukkaantuu.

Mutta se sanattomuus loukkaa vielä enemmän.

Kyllä mä olisin toivonut, että joku olisi joskus kysynyt asiasta.

Ollut huolissaan ja välittänyt.

Mutta silti kaikkein tärkeintä oli, että mä aloin jossain välissä taas ite välittää, huolestua todella paljon, itsestäni.

Vaikka mä en nähnyt toivoa selviytyä sittenkään, mä uskoin vahvasti, että jos mä vain taistelen, taistelen taas oikein kovasti, nii kyllä mä selviän, taas.

Jossain vaiheessa mä huomasin mun uskon kasvaneen siihen, että toivoa on.

Ja taas huomasin jälleen saman. Se toistui joitakin kertoja suurempine upotuksineen mutta mä ehin myös alkaa toivoa, ja niinä synkkinä hetkinä mä tiesin, etten ole yksin.

Ja vain se viha, se suunnaton viha sitä kaikkea kohtaan sai mut nousemaan aina uudestaan ja uudestaan. Jatkaan sitä toivoa kohti. Selviämään!

Anonyymiteksti








.

Minun tarinani on alusta lähtien väkivallalla ja sen uhalla kyllästettyä. Meitä oli tulossa kaksi, mutta vain minä synnyin hengissä. Isä oli pahoinpidellyt äitiäni tämän ollessa raskaana. Lyönyt nyrkillä vatsaan. Äiti ja kahdeksan vuotta vanhempi veljeni kertoivat näitä juttuja myöhemmin.

Isä pahoinpiteli meitä kaikkia fyysisesti ja henkisesti koko lapsuuteni ajan, noin 12 vuotta, kunnes hän itse sairastui, eikä kyennyt enää muuta kuin potemaan alkoholisairauttaan. Alkoholi vei hänet lopulta. Hänen lapsuutensa oli rankka. Huutolaispoika, joka joutui kolmevuotiaasta maatalon teini-ikäisen pojan hyväksikäyttämäksi. Ei siitä mitään eväitä myöhempään elämään todellakaan syntynyt.

Meidän elämämme oli yhtä helvettiä. Kun äiti oli tullut töistä, aloimme odottamaan isää. Milloin hän tulisi ja missä kunnossa. Joskus sattui onnekkaasti, että hän oli niin päissään, että sammui saman tien. Mutta yleensä hän oli tullessaan jo laskuhumalassa ja se tarkoitti sitä, että hän halusi riidellä äidin kanssa. Äiti oli aika napakka nainen, eikä kestänyt kännisen provosointia ja riitä alkoi. Minä seurasin vieressä, istuin isän sängyllä keittiön hetekalla ja seurasin tilannetta. Siinä vaiheessa, kun isä aikoi käydä äidin päälle, menin minä väliin. Välillä tuli turpaan ja välillä hän väisti ja meni nukkumaan. Tilanteen eskaloituminen kesti kuitenkin tunteja ja se viha, pelko, raivo, joka velloi minun sisälläni, ei ole millään mittarilla mitattavissa. Ja jos joskus näytin tunteitani, tuli siitäkin turpaan. Minusta kehittyi oikea kivinaama. Tämä kaikki toistui vuoden jokaisena päivänä, 12 vuotta, sunnuntaipäiviä lukuun ottamatta, jolloin viinaa ei saanut mistään. Silloin isä oli hiljaa, ei puhunut kenellekään, luki vain kirjojaan.

Minusta kehittyi kiltti, toisten mielialoja lakkaamatta tunnusteleva lapsi. En osannut, enkä osaa vieläkään, tunnistaa tunteitani. Pelkäsin läheisyyttä, nykyään väistän sitä ja liika läheisyys ahdistaa edelleenkin. Päästän lähelleni vain jonkin eläimen, en ihmistä. Välillä läksimme karkuun äidin veljelle, jolla oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Minulle laitettiin siskonpeti heidän kanssaan ja niinhän siinä kävi, että historia toisti itseään ja nämä veljekset alkoivat koskettelemaan minua sopimattomasti siinä olohuoneen lattialla peiton alla. Muut aikuiset istuivat juttelemassa keittiössä. Minua hävetti itkuun saakka poikien tekemiset. Sama toistui joka kerran, kun menimmeheille isää karkuun. Kun olin 7-vuotias, äiti päätti, että olen liian iso tyttö nukkumaan poikien kanssa. Minä huokaisin helpotuksesta, kun pääsin eroon pojista ja heidän touhuistaan. Ikinä en näitä kertonut äidille. Hänellä oli taakkaa liikaa muutenkin.

Teini-iässä minusta tuli tosi holtiton. Olin 16, kun isä kuoli ja sen jälkeen liityin vääränlaiseen porukkaan. Käytimme alkoholia joka viikko ja aivan liikaa. Muisti meni lähes aina. Jouduin pari kertaa tilanteisiin, joissa oli käydä huonosti. Liftaus-reissulla minut melkein joukkoraiskattiin, mutta pystyin tappelemaan ja puhumaan itseni tilanteesta, ihme kyllä. Toisella kertaa poikakaverini isä, joka oli vanhempi konstaapeli, yritti raiskata minut ja sillä kertaa minut pelasti vastaan tappelu ja kiljuminen ja ulkopuolinen kerkesi väliin. Parikymppisenä olin omillani. Äiti oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Sain työpaikan ja viikonloppujen alkoholin käyttö jatkui. Hain miesseuraa kiihkeästi ja kuvittelin sen löytyvän seksin avulla. En missään tapauksessa uskaltanut elää yksin. Miehiä oli kymmeniä, eikä sieltä miesystävää löytynyt silloin.

Keski-ikään mennessä olin ollut monessa suhteessa, lyhyin kesti vuoden verran, sitten 3-8 vuoden kestäviä suhteita. Ne perustuivat vain siihen, etten uskaltanut olla itsekseni. Näissä suhteissa olin alistuva, toista myötäilevä, En edes tajunnut, että minun pitäisi joskus ajatella itseänikin, eikä vain olla toiselle mieliksi. Vain yksi suhde oli väkivaltainen fyysisesti, muissa oli henkistä alistamista näin jälkeenpäin ajatellen. En sitä silloin tajunnut, kun olin niin tottunut myötäilemään.

Tuo omien rajojen tiedostaminen on ollut minulle lähes mahdotonta. Se on vienyt minut tilanteisiin, joita olen hävennyt jälkeenpäin, syyllistänyt itseäni ja hävennyt. Muun muassa eräs miesgynekologi aiheutti toiminnallaan minulle lisää traumaa, En osannut pitää puoliani enkä valittaa mihinkään instanssiin jälkeenpäin. Näitä on muitakin tapahtumia. Aivan kuin joku valta-asemassa oleva näkisi suoraan lävitseni, että tuo on helppo nakki, sille voi tehdä mitä vaan, eikä se pane vastaan.

Jossain vaiheessa aloin masentumaan ja se haittasi töitä.  lääkäri ehdotti terapiaa ja sitä tulikin tahkottua yli neljä vuotta. Onneksi. Se pelasti minut. Minusta kuoriutui vihdoin ihminen, joka uskalsi luottaa itseensä, elää yksin olematta yksinäinen. Tosin kerran rikottua astiaa ei saa enää kokonaan ehjäksi, mutta näillä mennään.

 Anonyymiteksti


Ylimielinen ihminen

egon sanelema

murskaaja

mustan synkkyys heijastuu hänestä kuin yön pimeys

ylimielisyys kumpuaa jostain

mistä

mikä on sinut kovettanut

kovettanut tunnottomaksi, tuonut sinut turtaksi

et tunne toista ihmistä, et tunne itseäsi

kuka sinua on satuttanut, että olet päätynyt olemaan niin julma

isäsi löi sinua, raiskasi sinut

Äitisi sulki silmänsä, pelon ilmapiirissä

jäit yksin, ei ollut ketään kehen luottaa

olet joutunut kovettaa itsesi, ettei kukaan sinua satuttaisi

koet vihaa, suunnattoman silmitöntä vihaa sisälläsi

satutat ihmisiä, ennen kuin sinuun sattuu

purat sen

vaimoosi, lapsiisi

läheisiisi, jotka yrittävät sinua rakastaa

läheisiisi, jotka koittavat sinua auttaa

olet tunnoton ja turta

et osaa toimia muuten

säälin sinua, pieni lapsi sisälläsi huutaa pimeydessä.



Sait minut uskomaan unelmiisi ja lupauksiisi niin, että menimme naimisiin, vaihdoimme asuinpaikkakuntaa.

Mikään lupauksistasi ei kuitenkaan toteutunut... mitä tapahtui.. kun en murtunut sanoihisi otit nyrkit avuksesi...

Luulit, että minulla ei ole paikkaa minne mennä...

Luulit, että murtuisin nöyräksi orjaksesi unohtaen oman itseni...

viimeinen lupauksesi, pahempaa tulossa - henki lähtee, Oli sellainen, että tiesin sen olevan ainut lupaus, joka pitää,

Joten kun nukuit tyytyväisenä, kävelin ympäri asuntoa, käytin ihanat koiramme ulkona ja hyvästelin heidät.

Hyppäsin autoon aamuyöstä ja ajoin taakseni katsomatta ensin 200 km suoraan sairaalaan ja sieltä uuteen elämään.

Hyvää loppuelämää itsesi kanssa, muita ihmisiä et pysty lähellesi ottamaan.

 Anonyymiteksti


Tunnen iskusi jäljet

tunnen sen kipuna sisuksissani

satutettuna, turmeltuna

sisälläni on tyhjiö, jonka pahuutesi on täyttänyt


Miksi satutan itseäni näin?

Tummuus on vallannut minut ontoksi, tyhjäksi

olin puhdas, olin viaton, olin valkoinen

nyt olen synkkä pimeä kuori, jonka sinä värjäsit ilkeydelläsi ja julmuudellasi


Millään en saa likaisuutta pois

pesen ja puhdistan

silti olen likainen, ällöttävä, huorahtava

makaan lattialla odottaen valoa, joka minut puhdistaisi

Mikä valo? mitään pelastajaa ei ole!

Olet vain sinä, joka teit minut likaiseksi,

valo ei minua puhdista, eikä pelasta

voin vain pelastaa itseni


Pakene, juokse, jähmety, älä tee mitään

ettet vain suututa miestä

mies on synkkä kuin mustin ja julmin karhu maan päällä

karhu saapuu paikalle

makaan huomaamatta, liikkumatta

mutta karhu näkee minut

se haistaa

karhu ottaa minut väkisin

se sulloutuu sisäreisieni sisään

mitä voin tehdä, karhun voima on liian voimakas.


En voi kuin itkeä hiljaa sisälläni, tyhjyydessäni, pimeydessäni




.

Ala-asteella kimppuuni hyökkäsi useita poikia, kaatoivat maahan, pitivät kiinni ja repivät kai vaatteita ja ilmeisesti kähmivät ja käyttivät voimakeinoja.

En muista tästä tapahtumana mitään, vain karmean pelon ja kauhun tunteen.

Luokkatoverin kertomuksenperusteella sen jälkeen olin hysteerisesti itkenyt ja huutanut koulun aulassa.

Kukaan ei osannut auttaa ja ope ei tajunnut tilannetta, eikä tapahtuman jälkeisellä hetkellä tehnyt kai muuta kuin ohjasi takaisin luokkaan jatkamaan koulunkäyntiä,

Ei vienyt asiaa eteenpäin, tietääkseni. Lähes koko ala-aste ajan koin saneeni osakseni tönimistä.

Kauhu, Armoton yksinäisyys. Maata kaatava pelko. Turvattomuus. Yksin jääminen. Yksinäisyys. Ulkopuolisuus. Hylätty olo.

Katosin maailmasta (kai suljin kaiken sisääni), lakkasin olemasta. Pelkäsin koko ala-asteajan. Eristäydyin ja koin syvää viiltävää yksinäisyyttä ja olin varma, että kukaan ei auta minua.

Ehkä mukaan tuli myös syyllisyyden tunnot. Koin, että kukaan ei välitä minusta ja olen täysin huono ja arvoton.

Eristäydyin kun uskoin, että kukaan ei välitä ja halua auttaa, Olen paha ja huonoin kaikista, en ansaitse tulla kuulluksi ja nähdyksi, Kukaan ei halua olla minun kanssani. Liittyminen muihin tuli mahdottomaksi, viime vuoden aikana olen vasta kyennyt purkamaan tätä eristystä ja liitännäisiä uskomuksia.

Toiminnan kannalta vältän alitajuntaisesti tilanteita, joissa olen normaalilla, kohtuu avoimella tavalla kosketuksissa muihin. Varsinkin vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä on tuhonnut kaikki parisuhteeni ja toistan kaavaa, jätä ennen kuin tulet jätetyksi.

Työelämässä en ole kovin kauaa kyennyt olemaan, kun alitajunta pelollaan on huolehtinut, että en sopeudu jostakin syystä työhön ja lähden itse pois tai saan potkut.

En koskaan puhunut näistä kenellekään, ennen kuin terapiassa pari vuotta sitten. Viimeisen vuoden aikana olen kyennyt avaamaan kaverisuhteita uudelleen ja saamaan pari uuttakin jopa. Omat lapset ja heidän kehityksensä seuraaminen ja tukeminen tuo minulle valtavasti iloa ja voimaa. Lapseni saavat minut jopa nauramaan.  

 Anonyymiteksti


Katson ihmistä

kävellen oudosti

kumarrellen, nöyristellen

miksi, mitä on ihmiselle käynyt

miksi hän pelkää toista ihmistä

mikä on tarina ihmisen taustalla

oli joskus lapsi, viaton puhdas

nyt raskas, heikko, pelokas


mitä kävi


turmeltui, kuka turmeli ihmisen

miksi, miksi toisen on helppo turmella toinen

hän katsoo vain omiin varpaisiin

kävelee ei katso ihmisiin, ei näe muuta

satutettu ihminen 


Pelastajani, rakastettuni, rakastajani, mieheni

Sinä tulit ja toit hapen

hapen, mitä pystyin hengittämään

Olin kuin rutistettu lakana, solmussa, rytyssä ja rikki

sinä tulit rakkauden kanssa ja pelastit minut

puhalsit ilmaa

suoristuin, solmuni alkoivat aueta, haavani alkoivat parantua

halasit ja rakastit

korjasit minut

annoit minun olla minä

tutkia maailmaa

ihastella kauneutta

erehtyä ilman tuomitsemista

samalla kokea surua menetetystä elämästäni

Näytit, että kaikesta voi selvitä

olen niin rakastunut, pelastajani.